MATKA TOIVOTTOMUUDESTA VALOON

Viemme vanhan Volvoni Tuulin ja Hannun hoteisiin. Se jää sinne hoitoon. Hannu heittää meidät Tampereen rautatieasemalle. Juomme kahvit, saan tekstiviestin: Lentomme lähtö viivästyy 85 minuuttia.

Junamatka Helsinki-Vantaan lentokentälle sujuu niin mutkattomasti kuin vain raiteet osaavat. Mielialaa kohottaa Ulla Raiskion tekstiviesti: Mezzosopraanot Ulla Raiskio ja Riikka Mäkelä sekä pianisti Tuomas Salokangas esittävät Arto Mellerin runoihin säveltämäni viisiosaisen laulusarjan Sarastaa Helsingissä 6.6. Arabia Kaikuu - festivaalilla.

Kentällä punnerramme ainoan ruumaan menevän matkalaukkumme hihnalle ja hipsimme keventynein mielin lounaalle. Lohipastani on mautonta, mutta onhan se myös ylihinnoiteltua. Annen salaatti on parempi ja edullisempi.

Koska olen maksanut ruumaan menevän laukkumme erikseen, minut on käsittämättömän logiikan mukaan luokiteltu parhaaseen A- ryhmään, vieläpä priority-oikeuksin (en ole koskaan sellaisia oikeuksia ostanut, käyttänyt, enkä toivonut, nytkin ne tulivat kuin faksi eräälle...). Anne kuuluu C-ryhmään. Neljäkymmentäkahdeksan vuotta kestänyt avioliittomme natisee liitoksissaan.

Lentokoneessa käymme läpi näkemiämme elokuvia – tai siis Anne käy - näkemiään. Minä yritän nukkua.

Malagan kentällä meitä pitäisi olla vastassa ilmainen taksi ja kuljettaja nimiplakaatteineen. Ei ole. Sen sijaan vastassa on täysi kaaos.

Käy ilmi, että Annen jo Tampereella lukema tiedote laajasta sähkökatkoksesta Iberian niemimaalla pitää paikkansa. Taksikuskimme on häipynyt, koska ei ole voinut seurata netissä koneemme myöhästymistä. Taksin tarvitsijoita on kentällä pauhaava runsaslukuinen joukko. Renfe ei kulje. Jotkut jonottavat bussilippuja, osa takseja, suuri osa keskittyy tilanteen kauhisteluun.

Päätän linnoittautua taksijonoon, vaikka se näyttääkin toivottoman pitkältä; täältä on päästävä pois. Takseilla on sisäänheittäjät, jotka toimivat ihailtavan rivakasti, luokittelevat tuntemattomiksi jäävin

perustein potentiaaliset asiakkaat ja viittovat heille sopivan auton. Jono hupenee nopeasti. Patsastelemme vain reilun tunnin verran.

Taksikuskimme kertoo, että sähkökatkos on laaja ja niin ovat sen vaikutuksetkin. Perillä vastassa Fuengirolassa on sysimusta pimeys. Jossakin taustalla soi meri - voimakkaasti. Maksan käteisellä; pankkikortti ei käy, koska nettiyhteys ei toimi.

Pimeys on läpitunkematon, mutta lämmin. Varomme askeleitamme ja arvailemme sijaintiamme. ”Älä kompastu. Hei, tässä on kadun reuna.” En, en, mutta pakko tätä laukkua nyt vain on vetää mukana.” ”Tuolla näkyy kynttilän valoa.” ”Mennään sinne.”

Pienen kuppilan ovi on raollaan. ”Iltaa. Voimmeko tulla sisään.” ”Valitettavasti olemme jo sulkeneet.” ”Saisimmeko kuitenkin jutella ja juoda lasilliset valkoviiniä.” ”No hyvä, tulkaa sisään.”

Kynttilän valossa pienen pöydän ääressä istuu joukko rouvashenkilöitä jutellen keskenään hiljaisesti englanniksi. Onpa tunnelmaa. Erään mies on tulossa Irlannista ja nyt hän on teillä tietymättömillä. Luottamus on horjumaton: ”Kyllä se sieltä tulee. Viestitellä ei ole voinut, kun puhelimet eivät toimi.” Kerromme oman tilanteemme.

Meidän piti tavata vuokraemäntämme, saada avaimet ja päästä sisään asuntoon, joka on aivan kuppilan vieressä. Koko monikerroksinen talo on nyt pimeänä. ”Hei, siellä kulkee yleensä vartija. Käy kysymässä häneltä.” Kompuroin pimeässä talon rappukäytävää kohti, kiertelen ja katselen. Ketään ei ole näköpiirissä - vaikka olisikin, en tässä pimeydessä näkisi. Soitamme yhä uudestaan vuokraemännän numeroon. Se onnistui vielä Helsingissä, mutta ei onnistu enää. Paitsi näkökenttämme, myös tietoliikenneyhteytemme ovat pimeänä.

Saamme toiset lasilliset valkoviiniä. Keskustelu ja kollegiaalinen huolenpito lisääntyvät. Anne on sitä mieltä, että menemme rannalle nukkumaan. Kuppilan isäntä tuo meille peitot mukaan otettaviksi.

Sitten tapahtuu käänne. Toivottomuus alkaa muuttua toivon pilkahdukseksi. Sisään tulee kaksi pelastavaa enkeliä, musta- ja valkoinen. Jälkimmäinen on kuvankaunis nainen, joka osoittautuu kuvataiteilijaksi, mies on palvellut Englannin lähetystön turvallisuustehtävissä (James Bondin kollega, I suppose). Yritettyään kaikin mahdollisin ja mahdottomin tavoin tavoittaa vuokraemäntäämme, he vaativat saada majoittaa meidän Mijas-vuoren rinteellä sijaitsevaan lukaaliin, joka aamun valossa osoittautui melkoiseksi hoviksi.

Hyvän yöunen jälkeen heräämme makuuhuoneessa, jonka ikkunoista ja terassilta aukeaa kaunis vuoristomaisema ja näemme porealtaan, jonne emäntämme suunnittelee juuri pulahtavansa. Sähkökatkos on päättynyt aamuyöllä.

Saamme kyydin takaisin rantaan. Näemme taas Välimeren ja tutut kadunkulmat. Tilanteen kunniaksi nautimme kahvilassa englantilaisen aamiaisen. Juuri nyt se maistuu erityisen hyvältä. Saamme yhteyden vuokraemäntään ja avaimet asuntoon, jossa tätä kirjoitan. Edelleen tuule massiivisesti, meri on kaunis.

Mietin ihmispolon haavoittuvuutta. Emme ole Kiovassa, emmekä Gazassa, emme saa pommeja niskaamme, mutta silti yhdellä iskulla vaivaiset arjen suunnitelmamme romahtavat. On kuin joku olisi napsauttanut Iberian niemimaan ”sähköpääkeskuksesta” nappulan OFF-asentoon. Se riitti arkemme raunioitumiseen ja toivon löytymiseen.

Huomaan Tonyn kaulassa riippuvan krusifiksin.