Inhimillistäkää valtio!

Kyynisyys ihmistä kohtaan lisääntyy. Maailmanlaajuisesti se eskaloituu fyysiseksi väkivallaksi, Suomessa se ilmenee vaihtoehdottomana talouden korostamisena, ylenkatseena kansalaisia kohtaan ja henkisen kulttuurin halveksuntana. Kyynisiä asenteita perustellaan ylevillä isänmaallisilla ja uskonnollisilla fundamenteilla tai jääräpäisellä markkinauskolla, vaikka ne kestävät huonosti kriittistä tarkastelua, eikä niiden ylevyydestäkään aina voi mennä takuuseen. Taiteen harjoittaminen loppuu humanismin rapautumisen myötä.

Voi olla, että humanismin käsite on aikojen saatossa kulunut tunnistamattomaksi. Sillä ei ole yleisessä kielenkäytössä selkeää merkityssisältöä. Useissa maamme yliopistoissa on humanistinen tiedekunta. Kurkkaan 1970-luvun opinahjoni Turun yliopiston nettisivuilta mitä sen humanistiselle tiedekunnalle nyt kuuluu. Informaatiota on runsaasti ja löytyy myös kaiken kattavaksi tarkoitettu määrittely: ”Turun yliopiston humanistinen tiedekunta kehittää ympäröivää yhteiskuntaa kouluttamalla laaja-alaisesti suuntautuneita, avarakatseisia ja kriittisiä asiantuntijoita […. ] Tehtävämme on toimia sivistyksen ylläpitäjänä ja puolestapuhujana.”

Opiskelemistani aineista musiikkitiede ja kulttuurihistoria löytyvät historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokselta. Sen sijaan filosofiaa, joka oli minulle musiikkitieteen ja pianonsoiton (yliopiston ulkopuolella) ohessa merkittävä opiskelun kohde, ei löydy humanistisesta tiedekunnasta lainkaan. Se on sijoitettu yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Ratkaisusta voi olla toistakin mieltä, onhan kriittinen ajattelu sentään humanismin syy ja seuraus.

Käsitteen humanismi etymologinen perusta on ihmisenä olemisessa, inhimillisyydessä (lat. humanus). Se on elämänasenne, joka kunnioittaa ihmistä ja pitää sivistystä kokonaisuutena, jakamattomana kuten ihmisarvoakin. Herkkätuntoisuutta lähimmäistä kohtaan tulee vaalia. Vaikuttavimmillaan se toteutuu taiteissa, siis sillä elämän alueella, joka on luksusta ja johon valtiovarainministerin mielestä ei enää ole varaa. Sen sijaan meillä näyttää olevan varaa kalliisiin markkinavoimien lepyttämisrituaaleihin kuten yritystukiin.

Taiteen tehtävä on poistaa inhimillisen tuntoaistin pinnalta elämisen mukanaan tuomaa kuonakerrosta. Ravistella meidät hereille - ihmisinä. Siihenkö meillä ei enää ole varaa? Valtiontalouden hyvinvointi on nyt tärkeämpää kuin kansalaisten hyvinvointi, josta kuitenkin talouden hyvinvointikin ymmärtääkseni kumpuaa. Pohtimatta jää, mikä on valtio, josta me niin ylenpalttisesti huolehdimme? Toistaiseksi Suomessa kukaan ei sentään ole tarjonnut vastaukseksi Ranskan kuninkaan Ludwig XIV lausetta ”L`État, c`est moi” (Valtio, se olen minä). Merkkejä tämän suuntaisesta itsetunnosta tosin on jo eräiden suurvaltajohtajien elkeissä havaittavissa.

Melko pian Aurinkokuninkaan kuoleman jälkeen elänyt sveitsiläinen kasvatustieteilijä Johann Heinrich Pestalozzi ei halunnut, että ihminen valtiollistetaan, vaan päinvastoin valtio inhimillistetään. Ajatuksen ydin lienee siinä, että kansalainen ei ole valtionhallinnon pelinappula, vaan hänen olemassaolonsa tarpeineen kaikkineen on olennaisin osa valtiota. Tuskin yllätän ketään kertoessani, että olen Pestalozzin kanssa samaa mieltä.

Luen kirjaa nimeltä ”Humanismi elämänasenteena”. Se koostuu akateemikko, filosofi Georg Henrik von Wrightin esseistä, jotka on alkuperäistekstistä ”Humanismen som livshållning” (1978) suomentanut Kai Kaila. Pieni lainaus kirjasta:

”Hengenviljelijöiden keskuudessa yleistyy yhä enemmän […] ihmistyyppi, jonkin erikoisalan tutkija, joka voi olla hyvinkin älykäs, mutta halveksii poroporvarillisesti filosofiaa, taidetta ja kaikkea muutakin, mikä jää hänen ahtaan näköpiirinsä tuolle puolen.”

Kun kyseisten hengenviljelijöiden kyyninen elämänasenne leviää päättäjien keskuuteen ikään kuin tieteellisenä totuutena, seuraukset ovat tuhoisia. Ihmiskunnan kohtaloihin perehtyvä löytää tästä karmaisevia esimerkkejä kaikilta vuosisadoilta. Wrightin tekstin tekee erityisen koskettavaksi sen päiväys. Lainaus on peräisin hänen puheestaan ruotsinkielisten ylioppilaiden kevätjuhlassa Helsingissä 17.5.1946.

Vuosiluku puhukoon puolestaan.