KESKEN LAUSEEN

(Fantasia profana)

Runoilija Koitere kuoli kesken lauseen, joka oli hänen omansa. Tarjolla olisi ollut monia muitakin lauseita, sillä taiteilijaravintolan ilma oli niistä sakeana, mutta Koitereen oma lause oli hänelle likeisin ja lähinnä tarjolla – sanoisinko kuuloetäisyydellä.

Runoilijan pää kopsahti pöydän pintaan äkkiarvaamatta ja jäi niille sijoilleen. Päätä myötäili ylävartalo, joka kaareutui ikään kuin nöyrään rukousasentoon sen jatkeeksi. Onni onnettomuudessa oli, että pää ei kaatanut tarjoilijan vastikään tuomaa oluttuoppia, vaan asemoitui sen viereen. (Vastapäätä istunut tuntemattomaksi jäänyt nuorimies käytti tilanteen ja tuopin heti arkailematta hyväkseen.)

Pöytäseurue piti tapahtumaa ensin normaalina taiteilijaravintolan toimintoihin kuuluvana ilmiönä, mutta illan edetessä yhden ja myös toisen epäilykset heräsivät ja Koiteretta alettiin töniä hereille. Hän ei kuitenkaan herännyt, sillä kuolleet eivät tönimällä herää – eivät ainakaan ennen ylösnousemuksen päivää ja se ei ollut vielä käsillä.  Pää lepäsi päättäväisesti tuoppien, pullojen ja tuhkakuppien keskellä, eikä osoittanut virkoamisen merkkejä. Monesti aiemminkaan se ei vastaavissa tilanteissa ollut sitä tehnyt, mutta jostakin sisäisestä tai ulkoisesta ärsykkeestä johtuen aina havahtunut ja palannut osaksi monisyistä ja -seurauksista sosiaalista kanssakäymistä. Vaan ei nyt, sillä aina ei ole aina aina.

Pöydän alla Koitereen jaloissa lojui pitkään palvellut Valintatalon muovikassi, joka sisälsi kaksi Auran keskiolutpulloa, pätkän Whitfeltin hevosmakkaraa ja tölkillisen rasvatonta piimää. Niillä runoilija olisi hyvinkin selvinnyt seuraavasta aamusta, jos sellainen olisi suvainnut saapua. Ei suvainnut. Hänen aamunsa olivat luetut tai lasketut, mikäli asia raamatullisesti halutaan ilmaista. Muovikassin lisäksi runoilijaa jäivät kaipaamaan Vetelissä asuvat jo varsin iäkkäät vanhemmat ja Kuopioon muuttanut isosisko, joka työskenteli yliopistollisessa sairaalassa lähihoitajana.

Seuraavina viikkoina Koitereesta kuten usein vainajista esitettiin hyväntahtoisia ja osin kiittäviäkin kommentteja, anekdootteja, jopa pieniä nekrologeja. Ne alkoivat tyyliin ”kun minä ja Koitere”, eikä niiden ensisijainen tarkoitus alun- eikä lopunperinkään ollut kertoa mitään runoilijasta, vaan esittäjästä itsestään. Kuolleen taiteilijan siivellä haluttiin liitää kuuluisuuden taivaisiin ja osin liidettiinkin, tosin vain pieneksi hetkeksi. Vielä ei eletty sosiaalisen median aikaa, joten kaveripiiri säästyi valokuvilta, joissa päähenkilö – siis siipeilijä - olisi kaulaillut Koitereen kanssa naurun virne kasvoillaan. Siinä mielessä runoilija kuoli otolliseen aikaan.

_____________  

Vähitellen Koitereen kesken jäänyt lause alkoi kasvavassa määrin kiinnostaa ihmisiä, ja iltapäivälehdet saivat siitä myyvän lööpin tyyliin ”Kuolevan runoilijan viimeiset sanat”. Lauseen sisältöä udeltiin ravintolassa kyseisenä iltana istuneilta, mutta kukaan ei osannut luotettavasti vastata. Ilta oli ollut lauseita tulvillaan, eikä Koitereen sanomisista yleensäkään kirjaa pidetty. (Sivumennen sanoen, sehän oli hänen oma tehtävänsä.) Niinpä kesken jäänyt lause alkoi tulla kuuluisaksi, elää omaa elämäänsä ja mystifioitua. Keskeneräisyys on taideteokselle samankaltainen meriitti kuin taiteilijan kuolemakin. Siihen liittyy dramatiikkaa ja kohtalonomaisuutta. Kun tässä tapauksessa molemmat laatukriteerit täyttyivät, oli iltapäivälehtien myyntimenestys taattu.

Saattaa olla, että Koitereen viimeinen lause olisi ollut alku, keskivaihe tai päätös tulevalle mestariteokselle. Asiasta liikkui kulttuuripiireissä vain arvailuja ja epäluotettavaa tietoa, eikä aikaa myöten niitäkään. Koitere oli poistunut kuvioista, eivätkä hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä jaksaneet loputtomiin ihmisiä kiinnostaa. Edes kuollut taiteilija ei iät kaiket ole kiinnostava taiteilija – ainakaan aina, ja ainahan ei ole aina aina kuten olen jo todennut. Rajansa kaikella.

____________ 

Minä tiesin Koitereen viimeiset sanat, istuinhan hänen vieressään pään pudotessa oluesta tahmean puupöydän pintaan. En kertonut tietoani kenellekään. Tuntui hyvältä säilyttää salaisuus ja elää sen kanssa ikään kuin vierekkäin, jos niin voi sanoa - ja minähän juuri sanoin. Toisaalta en luottanut siihen, että ihmiset olisivat ymmärtäneet nuo sanat oikein tai ylipäätään millään tavalla, saati antaneet niille riittävän arvon. Sanojen semanttisen ja kontekstuaalisen merkityksen hahmottaminen on suurelle osalle meistä vaativa, ellei peräti mahdoton tehtävä.

Siitä huolimatta paljastan nyt, että runoilija lausui vain kolme sanaa: ”ja taivaanrannassa sininen…” 

Kun tapasin Koitereen eräänä hänen kuolemansa jälkeisenä yönä kaupungin halki virtaavan joen rannassa, juttelimme niitä näitä ja hymähtelimme syntynyttä kohua. Istuimme tunnin verran vierekkäin kasteen kostuttamalla penkillä, katselimme usvan leijumista sameana virtaavan veden yllä, odotimme aamun valkenemista ja lähdimme lopulta kumpikin omiin suuntiimme.  Muutaman askeleen otettuani pysähdyin ja kysyin vielä, miten lause jatkuu? Kuulin Koitereen vastaavan usvan keskeltä kuivasti narahtavalla, hieman nasaalilla äänellään: ”savuvana”.

Kun käännyin katsomaan taakseni, hänen hintelä hahmonsa oli jo kadonnut näkyvistä. Penkille jäi paketti Rizlan sätkäpaperia.