TRIVIALITEETTEJA PYHÄN TOIMITUKSEN LIEPEILLÄ

Olimme juuri tulleet Annen kanssa Andalusiaan, olleet muutaman päivän Torreblancassa kuuntelemassa Välimerta ja tehneet kolmen päivän kestoisen antoisan visiitin Cádiziin Atlantin rannalle, kun lähdin yksin takaisin Suomeen veljeni siunaus- ja muistotilaisuuteen. Halusin olla saattamassa häntä viimeiselle matkalle.

Bussi-, juna- ja lentomatkojen rasitus oli tuskin hälvennyt kehosta, kun istuin taas Renfessä matkalla Malagan lentoasemalle. Hyvin tuntui menevän – myös turvatarkastus. Istuin jo lentokoneessa kohti Helsinkiä ja muutamien tuntien kuluttua junassa kohti Tamperetta. Suomen syksy iski vasten kasvoja Tampereen rautatieasemalla. Oli koleaa, märkää ja pimeää. Villin taksin kuljettaja yritti turhaan huudella minua kyytiinsä. Otin tutun firman auton ja ajoin kotiin.

Uskollinen volvoni vuosimallia 2004 odotti pihassa. Seuraavana päivänä ajoin Tampereen rautatieasemalle noutamaan siskoani ja sitten Vantaalle siunauskappeliin. Mikäli se tällaisessa tilanteessa mahdollista on, kaikki meni onnellisesti. (Selvisin jopa Viinikan surullisen kuuluisasta liikenneympyrästä moottoritielle.) Kaikkien camel boots -ihmisten ylenkatseesta huolimatta käytin navigaattoria ja ajoin sen virolaisittain äännettyjen ohjeitten mukaisesti kappelin parkkipaikalle. Jätin lompakon auton hansikaslokeroon (koska se pullottaisi ikävästi povitaskussa), lukitsin auton ja lähdin sisareni kanssa kappeliin. Kävellessä tuntui siltä, että kengän pohjissa oli jotakin ylimääräistä, saveako? En jaksanut tutkia asiaa, vaikka arkulle mennessä ja sitä kantaessa tuntui siltä, että jotakin oli edelleen pahasti pielessä, kenkäni laahasivat mukanaan jotakin ylimääräistä. Takaisin parkkipaikalle kävellessä tarkistin asian, ja totesin että vanhojen kenkieni kumipohjat olivat lohkeilleet perusteellisesti. Revin kumin riekaleita irti ja ajattelin, että pahemmastakin on selvitty. En tiennyt, että pahempaa oli kohta tulossa.

Saavuimme parkkipaikalle, mutta autoani ei näkynyt missään. Olimmeko erehtyneet paikasta? Ei, sisareni oli vakuuttunut, että tähän me tulimme. Niin olin minäkin, mutta kummallakaan meistä ei ole suuntavaistoa. (Henkilöitten, joilla vastaavaa ongelmaa ei ole, on syytä jättää ilkkuminen ja kaivella empatian rippeitä asennepankistaan. Suuntavaistottomuus on todellinen ongelma ja sen jakavat erityisen fiksut ihmiset kuten kirjailija Paul Auster ja minä – niin, ja pari vähemmän fiksua.)

Kappelin tienoo oli ripoteltu täyteen eri kokoisia parkkipaikkoja. Niitä oli arviolta kymmenkunta ja ne oli numeroitu ison P-kirjaimen alle kirjoitetuilla pienillä numeroilla (alaviitteillä), joita ei huomaa ellei tiedä mitä etsiä. Kiertelimme ja kaartelimme mielestämme kaikki mahdolliset parkkipaikat läpi, mutta autoani ei löytynyt. Soitin hätänumeroon ja ilmoitin autoni varastetuksi. Soitin myös pankkikorttien sulkunumeroon ja suljin kaikki mieleen tulleet pankkikorttini ja sen jälkeen silmäni.

Psyykeeni alkoi työntyä ahdistava möykky, joka koostui tasapuolisesti paniikista, epätoivosta ja itsesyytöksistä: Olisit nyt edes sen lompakon ottanut mukaasi! Sinunhan pitää huomenna lentää takaisin Espanjaan. Nyt on viikonloppu, miten saat pankkiasiasi hoidettua…

Puhelin soi. Sisareni oli lähtenyt laajakaarisesti kiertämään kappelin aluetta, löytänyt vielä yhden parkkipaikan - ja autoni! Ongelmamme oli nyt, että hän ei löytänyt minua, eikä myöskään osannut selvittää missä itse oli. Eksyilimme vielä kertaalleen huolellisesti, kunnes lopulta osuimme autooni ja ajoimme muistotilaisuuteen, jossa meitä tovi jos toinenkin oli jo odoteltu.

Ajoimme Tampereelle ja seuraavana päivänä junailin itseni Helsingin lentokentälle ja sieltä lentäen Oslon kautta Malagaan. Lompakossani oli vielä yksi kortti, jota en ollut huomannut sulkea.

Malagan kone täyttyi Oslossa ääriään myöten. Paikkani oli 31E, "mukavasti" vessan edessä viimeisellä rivillä, kolmesta rinnakkaisesta tuolista keskimmäinen. Oikealla puolellani istui norjalainen puhelias mies ja vasemmalla ruotsalainen mies, joka ei sanonut sanaakaan. Norjalainen kertoi perusteellisesti vaimonsa ja omat sairautensa leikkauksineen sekä lisäksi kaikki mieleensä tulleet lento-onnettomuudet yhdistettyinä koneen naurettavaan turvainformaatioon, jossa mereen tehdyn pakkolaskun jälkeen liutaan kuin vesipuiston liukumäessä mukavasti meren syliin. Olimme samaa mieltä pelastumisen mahdottomuudesta moisessa tilanteessa.

Olimme kaikki kolme aikuisen kokoisia miehiä. Asentoni tässä keskityksessä muistutti keitetyn meriravun asentoa, jossa sakset – tässä tapauksessa kädet – sojottavat oikoisenaan eteenpäin tyvestä kylkiin painautuneina. WC-jonossa jonottavat katselivat meitä säälin sekaisin tuntein.  Luottokortti toimi ja ostin itselleni paninin, gin-tonicin ja oluen. Ahtaudesta huolimatta en kaatanut juomia päälleni, enkä norjalaisen tai edes ruotsalaisen syliin, vaan ne menivät kutakuinkin siihen suuntaan minne pitikin.

Ehdin viimeiseen Fuengirolaan lähtevään Renfeen. Se oli tupaten täynnä toisilleen eloisasti huutavia espanjalaisia. Ulkona oli sysipimeää, junan monitori ei toiminut, eikä kuulutuksia metelin vuoksi ollut mahdollista kuulla. Olin varma, että loppuhuipennukseksi ajan Torreblancan ohi (kilometreissä pieni, mutta väsymystilan huomioon ottaen kauhistuttava vaihtoehto) kunnes ymmärsin katsoa kännykästä asemien nimet ja järjestyksen. Osasin laskea kymmeneen.

Kävelin sametin pehmeässä yössä asemalta ”kotiin”. Anne oli laittanut pöytään juustoja ja leipää. Avasimme cava-pullon. Istuimme parvekkeella. Välimeri soi. Olen nyt tässä.

Rakas veljeni, paljon yhdessä koimme, lauloimme ja nauroimme. Huumorintajusi oli yhtä vahva kuin mielesi herkkyys. Ei sinun silti tässä määrin olisi tarvinnut kanssani pelleillä, olisin minä vähemmästäkin ymmärtänyt: Olet edelleen olemassa ja kiinnostunut tekemisistäni. Minun on sinua ikävä.